Önskän elämää

Kun alapohje hevosen kyljen kohtasi

Issikkaratsastajilta usein tingataan ”milloin viimeksi ratsastit isolla hevosella”? No eilen. Lähes neljän vuoden tauon jälkeen kiipesin siis tavallisen ratsuhevosen selkään, tätä edellinen kerta oli koulussa viimeisessä ratsastusnäytössä (K.N. Special). Ajatus seikkailumatkasta eri ratsastuskulttuuriin oli kytenyt jo syksystä asti, mutta marraskuinen loukkaantuminen (lumilinko-incident josta kerroin viime kerralla) pisti suunnitelmia uusiksi kaiken suhteen. Nyt on koipi parantunut lähes ennalleen ja uutena vuotena kärsitty vesirokko (!!) selätetty, kuten myös pian taudin jälkeen tullut massiivinen niskan lihasjumi, joten eikun tuumasta toimeen.

Hui.

Hepakseni Vuokatin Ratsastuskoululla sain tumman ja superkiltin ruunan nimeltä Champion. Samupoika saattoi hiukan ihmetellä kummallisesti istuvaa ratsastajaansa, mutta koska hän on tuntihevosten aatelia, humppasi hän nöyrästi eteenpäin ja antoi paljon anteeksi ratsastajalleen. Ei ihan mitä tahansa silti. Tunti koostui siirtymisistä sekä volttiharjoituksista, myös laukassa, ja niinpä palasin rajusti alkeiskurssiaikoihini laukannostoharjoituksissa kun laukka ei millään meinannut nousta. Syyt tähän olivat ilmeiset: vaikka Samulla olikin kokoisekseen hevoseksi varsin pehmeät liikkeet, oli liikkeen laajuus ja koko askelluksen rytmi niin erilainen kuin mihin olen viimeiset vuodet tottunut, että viimeistään puolipidätettä räpeltäessäni istunnan pakka hajosi täysin, peppu nousi penkistä ja painopisteeni kellahti eteen —> ohjastuntuma hävisi. Koska hevosen ja oman kroppani väliset mittasuhteet olivat niin toisenlaiset kuin minun ja islanninhevosen välillä tuotti pelkästään jalan saaminen oikeaan paikkaan vaikeuksia. Omista hevosistanihan ratsastan eniten niitä kaikkein pienimpiä yksilöitä eli Önöä ja Pelleä, joten kärjistäen voisi sanoa että alapohkeeni ei ole vuosikausiin kohdannut hevosen kylkeä. Önön kanssa pohkeenkäyttö lähtee enemmän koko jalasta, Pellen kanssa taas pohkeet ovat täysin irti hevosesta ja istunta töltissä on hyvin kevyt, lähes kolmipisteistunta (koska ko. hevosen pitää saada maksimaalinen vapaus töltissä varsinkin kovemmassa tempossa) ja pidätteet Pellelle tulevat ennen kaikkea istunnan kautta. Peltsulla olinkin vetänyt vapaa ohja-tölttitreenin juuri ennen Vuokattiin tuloa, joten voinette kuvitella Samun ilmeen kun nousin sen selkään ja polvet nappasivat satulaan kiinni joka kerta pidätteitä tehdessäni. Lopputuntiin mennessä onnistuin kuitenkin vakauttamaan keskivartaloani sen verran, että pohje oli ajoittain oikealla paikallaan ja tuntuma tasaisempi, ja sitä kautta hevoseen vaikuttaminen parani hieman, joten en voi olla muuta kuin tyytyväinen. Suuri kiitos siis kärsivällisyydestä ja hyvästä opetuksesta Vuokatin Ratsastuskoulun yrittäjä ja ratsiope Henna Pakkaselle!

Mitä tulee ratsastuskouluympäristöön niin minut otettiin oikein ystävällisesti vastaan jodhpur-housuissani. Paljon olen vuosien varrella kuitenkin kohdannut vastakkainasettelua isohevosratsastajien ja issikkaratsastajien välillä, kyseisten lajiratsastajien itsensä suusta siis. Olen minäkin siihen syyllistynyt: tuntenut turhautumista nähdessäni jonkun kokeneen isohevosratsastajan taistelevan töltin kanssa issikalla, jonka ratsastaminen itselleni on ns. selvää pässinlihaa. ”Miksi tuo ei vaan päästä irti, ei se töltti sieltä ohjasta vetämällä lähde.” (Ihminen saattaa olla ensi kertaa pienenpienen askellajihevosen selässä, ei ihme ettei heti mene putkeen.) Ja isohevosratsastaja saattaa pitää issikkaratsastajaa ponikuskina, joka matkustelee letkeästi automaattiheppansa kyydissä pyrkimättä vaikuttamaan hevoseen mitenkään, ”luoja sentään eihän se osaa edes säädellä ravia tuolla hevosellaan” (ratsu saattaa olla viisikäyntinen jolle ravi kyseisessä elämän/treenin vaiheessa on vaikein askellaji). Eilinen muistutti kuitenkin elävästi mieleen, kuinka totaalisen ulalla itse isohevosratsastajana olin vähintään ensimmäisen vuoden ajan aloitettuani ratsastuksen islanninhevosilla. Koitin väkisin työstää issikkaa kuin isoa hevosta ja homma ei kertakaikkiaan auennut ennen kuin päästin irti aiemmista totutuista keinoista ja avasin mieleni kyseisen rodun erityispiirteille. Mutta tämä pätee ihan kummin päin vain, isohevosista issikoihin ja issikoista isohevosiin siirtyessä. Hevonen on hevonen, sinun tehtäväsi on keksiä miten juuri sitä kyseistä hevosta ratsastetaan ja mukauttaa toimintaasi sen mukaan. Kyse ei ole siitä kumpi on vaikeampaa tai kumpi on helpompaa, eikä siitä kuka on parempi ratsastaja, vaan siitä että ratsastuksen laji on eri.

Niinpä vastapallona isohevosratsastajille: milloin sinä olet viimeksi ratsastanut islanninhevosella? Minä ainakin meinaan ratsastaa ihan kohta. 🙂

Vieraissa kiva, kotona paras! 

PS. Önöltä terveisiä: ultrassa tiistaina näkyi kohdussa terveesti sykkivä sydän ja aktiivisesti liikuskeleva iso sikiö. Kaikki on siis hyvin sekä äidillä että lapsella ja nimien metsästys tulokkaalle on jo alkanut.

Kuvassa Töttä 6 kk (creature formerly known as Pylpyrä).

Piditkö tästä postauksesta?

Jaa Facebookissa
Jaa Twitterissä
Jaa LinkedInissä
Viimeisimmät artikkelit

Kainuun Vaellustalli Oy
Riekinrannantie 6 B,
88600 Sotkamo

Copyright © 2020 Kainuun Vaellustalli- All Rights Reserved. Layout by ARRdesigns.