Önskän elämää

Pelottaako sinua koskaan?

Tämä aikoinaan asiakkaan esittämä ratsastukseen liittyvä kysymys pyöri mielessäni pitkin mennyttä kesää. On nimittäin aika hyvä kysymys. Aloitetaan ratsastuksesta: ei pelota ainakaan omien hevosten kanssa eikä ainakaan enää nykyään. Muutamia jäätävän tiukkoja tilanteita on joskus ollut, mm. entisen puoliveriseni Larin kanssa ja issikoista Önön ja Pellen (liittyen säikkymisiin ja ryöstämisiin), mutta kaikki ne ovat jännä kyllä lujittaneet suhdetta ja luottamusta ko. hevoseen (koska näistäkin selvittiin). Vieraiden hevosten kanssa onkin sitten eri homma, ja järkyttävän harvoinhan tässä vieraisiin pääsee, mutta varmasti pelottaisi jos joku paha paikka uppo-oudon hepan kanssa eteen tulisi. Mistä päästäänkin siihen mitä oikeasti pelkään, eli terveyden menettämistä. Oman, puolison, omien hevosten. Ja se pelko onkin sitten melkoinen mörkö. 

Heinäkuussa satutin itseni tallituvalla ja olin työkyvytön muutaman viikon ajan. (Sanomattakin selvää että tein kyllä silti töitä koko ajan.) Tämä menee sarjaan ”freak accidents by Olga” ja on sarjassaan jo kolmas. Eka oli eräs kohtaaminen juomalasin kanssa aamupalalla vuosia sitten, toinen ns. lumilinko incident, josta tässä blogissakin kirjoitin. Nyt pudotin toimistolla läppärin käsistäni kulma edellä oikean jalkapöytäni päälle, tarkemmin sanottuna isovarpaalle juuri siihen kohtaan mistä kynsi alkaa. Sairaalareissuhan siitä tuli ja mokomaa on näytelty lääkärille tuon jälkeen tähän mennessä jo kolmeen otteeseen. Nyt kynnetön pottu ei enää juuri haittaa elämistä, mutta tapaturman aikoihin olin pitkään käytännössä yksijalkainen. Onneksi pari ystävää tuli hätiin, kuten myös väsymätön apurini eli puolisoni, koska muutoin olisi kertakaikkiaan ollut pistettävä firma kiinni. Muut hakivat hevosia, auttoivat varustamisessa, purkamisessa, tarhoihin viemisessä ja ruokinnoissa, minä ratsastin ja vedin reissuja itku silmässä. Tulipa ainakin taas päivitettyä tallin SOS-lista ajan tasalle (eli se paperi jossa seikkaperäisesti kerrotaan mitä pitää tehdä, miten ja milloinkin, mikäli joskus käy niin että itse makaan taju kankaalla Kainuun keskussairaalassa). 

Pieni potilas.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä, sillä noin viikko omasta haaveristani sairastui Önö hengenvaarallisesti ja jälleen oli sairaalakeikka edessä. Se kauhu mitä noina päivinä tunsin on edelleen sanoinkuvaamaton. Selittämättömäksi jääneen ähkyn (”mahdollinen suolistotulehdus”) jälkeen oikeastaan koko loppukesä meni jonkinlaisessa sumussa, jokainen aamu töihin mennessä pelon vallassa: mitä siellä on tänään edessä, miten jatkan eteenpäin jos juuri tämä hevonen lähtee? Mutta Önö selvisi ja vaikka sairaus teki ison loven jo kivasti rakentumassa olleeseen peruskuntoon, niin poni on taas oma iloinen itsensä ja kondista on tässä kasvateltu (ja kertyneitä laidun/saikkukiloja koitettu karistaa..)  jo hyvän aikaa. 

Tinakenkäni on 
sulaa laavaa! 

Outikin käväisi kurssia pitämässä elokuun lopulla, ja silloin jo suoritettiin tehtäviä melko lailla omalla tasollamme. (Kurssin jälkeen muuten vaihdettiin Outin kehotuksesta takasiin urakengät ja uskomatonta miten positiivisesti se vaikutti ponnistukseen/liikkeen laatuun!) 

Myös eläinlääkärimme Hanna kävi jokunen viikko sitten tekemässä kaikille hammashoidot ja sen verran sanomista löytyi Ömppä-rouvan suusta, että nuo hammasongelmat voisivat ehkä olla yksi ähkyyn vaikuttanut tekijä? Hoitorutiineihin on nyt joka tapauksessa esitelty uusi asia eli suunhuuhdonta: suihkuttelen Motonetin painepumppuruiskulla desinfioivaa ”hevosten suuvettä” Önskiksen hammaskalustoon aina kun ehdin, ja ihme kyllä Öö on suhtautunut operaatioon ihailtavalla tyyneydellä! 

Keskittyneenä kurssilla..

Tätä kirjoitellessa tuntuu kuin päivä ei tänään nousisi lainkaan, sää on sumuinen ja pimeä, sadettakin kai koittaa kehitellä. Hevoset viettävät lepopäivää ja pian on lähdettävä päiväruokinnalle polttiaisten syötäväksi. Pakkasöistä ei siis tietoakaan, se kirottu virus kurkkii edelleen joka nurkalla, ja yksi asiakashevosista (Korka) on tuntemattoman pituisella sairaslomalla. Toipuuko se enää? Onko loppuelämä yhtä koronaa? Olenko terve vielä huomennakin? Tuleeko talvi ollenkaan vai onko edessä puolen vuoden marraskuu mahdottomine ratsastuskeleineen?

On paljon asioita joihin voi vaikuttaa itse, mutta vielä enemmän niitä, joille itse ei voi mitään. Todellisuus on sitä mitä se on ja onnellisuus ehkä riippuu eniten siitä miten todellisuuteen suhtautuu – uiko jatkuvasti vastavirtaan vai antautuuko virran vietäväksi silloin kun se on liian vahva. Yhtä erityistä keinoa olen nyt yrittänyt käyttää pelkojen karkottamiseen, kutsutaan sitä vaikka hyväksynnäksi. Ei ole helppoa, mutta onnistuessaan helpottavaa. Toinen hyvä keino on kiitollisuus, eli hyvien asioiden aktiivinen etsiminen ja niiden muistaminen. Itse koitan muistaa olla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä kahdeksan meistä (eli minä, mies ja yhtä vaille kaikki hevoset) on melko hyvässä kunnossa, syyslomat lähestyvät ja asiakkaat ottavat yhteyttä. Kiitollinen rinnalla kulkijoista ja suuresta rakkaudesta vierelläni. Ehkei siis pitäisikään kysyä ”pelottaako sinua koskaan” vaan ”mitä pelättävää sinulla on kun niin moni asia on niin hyvin”?

Piditkö tästä postauksesta?

Jaa Facebookissa
Jaa Twitterissä
Jaa LinkedInissä
Viimeisimmät artikkelit

Kainuun Vaellustalli Oy
Riekinrannantie 6 B,
88600 Sotkamo

Copyright © 2020 Kainuun Vaellustalli- All Rights Reserved. Layout by ARRdesigns.