Önskän elämää

Category: Blogi

Kevään julma valo

Kuinka surusta pääsee yli? Jaa-a, kertokaa joku viisaampi. Itse olen vain raahustanut tehtävieni parissa päivästä toiseen kuin harmaassa sumussa, kunnes se vihdoin tapahtui: ensimmäistä kertaa Orrin kuoleman jälkeen tuntui tänään hyvältä istua satulassa. Kuunneltiin musiikkia ja mentiin muutamat askellajit, tavoitteettomasti ilta-auringon valossa, suuri pieni tammani ja minä. Önö ei ole kuukausiin liikkunutkaan yhtä tahdikkaasti ja hyvin kuin tänään. Ratsastus on niin paljon enemmän kuin vain fyysinen suoritus.

Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään, mutta jotenkin tuntuu että koko vuoden alku on ollut erityisen vaikeaa aikaa. Mustan värisuoran aloitti helmikuussa omat terveysongelmat (ei koronaa, vieläkään, vaan sarveiskalvon irtauma vasemmassa silmässä). Maaliskuussa lähti laumanjohtaja Orri, ja pian tämän jälkeen alkoi kelirikko, yli viikkoa tavallista aikaisemmassa. Tilanne reiteillä on edelleen päällä, joten näyttää siltä että maastotoiminnan lamaantumisesta kärsitään tänä vuonna pitkästä aikaa jopa 5 tai 6 viikkoa. Se on pitkä aika pienelle yhden naisen yritykselle.

Mutta uskomatonta kyllä kevät tulee väistämättä tänäkin vuonna, ihmisten suruista tai iloista piittaamatta. Se sulattaa valtavat lumivuoret pihalta ja kylmän sydämestä, avaa näkymät laajoille pelloille. Sen julmassa valossa paljastuu tarhojen siivo ja niissä paistattelevat hevoset pölisevissä karvoissaan. Ja sitten kuitenkin, jonain aamuna ihan pian, vihreys valtaa maiseman ja järvi riisuutuu jäistä. Kuin taikaiskusta kiiltävät hevoset kesäkarvassaan ja kankaalla tuoksuu kesä.

Vuosi pakettiin ja pakettia auki

Mihin se meni, onks kukaan nähnyt? Siis vuosi 2021. Tätä se vanheneminen ilmeisesti on, että vuoden toisiksi viimeisenä iltana tuntuu kuin vasta olisi ollut viime uusivuosi.. Ja sitten kuitenkin – kun nyt oikein alkaa miettimään, niin onhan vuoden mittaan tapahtunut vaikka mitä! Tässä kesken sesongin onkin ehkä syytä pistää pakettiin mitä tuli tehtyä sinä aikana kun Maa veteli viime rundinsa Auringon ympäri.

Hevoset ensin (niinkuin aika usein tässä elämässä): hevosmäärähän meillä on pysynyt samana, yksi tyyppi on vain vaihtanut sukupuolta, kokoa ja askellajivalikoimaa. Iso viisikäyntinen Timantti-ruuna myytiin alkuvuodesta Järvenpäähän ihanalle JauJau-tallille, ja kesällä saapui Islannista hopeanmusta (luultavasti nelikäyntinen) Vinda-tamma openi Outi Aihkisalon hoteisiin Lempäälään, josta tämä pieni menninkäinen kotiutui KV:lle syksyn tullen. Vinda on meillä porukan nuorin, nyt 10-vuotias, ja on toistaiseksi opetellut hommia vasta allekirjoittaneen kanssa niin metsässä kuin kentälläkin. Tammasta tulee taatusti tykätty opetushevonen aikanaan, pohjatyö Outin luona on tehty niin hyvin. Vähän pitää tosin vielä intoa saada pois ennen asiakkaille antamista: ravi on tällä hetkellä mallia ”täysiä tai ei ollenkaan” ja töltti on todella ihana mutta myös melko tykittämistä maastossa, koska Vinskistä on vaan niin tajuttoman siistiä painella metsän keskellä menemään. 😀 Laukan kanssa tamma tarvitsee vielä ratsastajalta aika paljon apua, mutta on kehittynyt siinäkin parin kuukauden aikana tosi upeasti. Vinda myös sujahti yllättävän vaivattomasti Orrin ja Pellen porukkaan lokakuussa ja on ollut ilo huomata kuinka Pelle on alkanut ottaa ”pikkusiskoa” usein mukaan leikkeihin. <3 Asiakashevostilanne onkin onneksi tällä hetkellä sen verran mukavalla mallilla, että en halua pitää mitään kiirettä pikkutamman varsinaisiin töihin laittamisen kanssa, kaikki aikanaan. Ja luonnehan Vinskillä on täysi kymppi, plus onhan se nyt ihan uskomattoman valloittavan näköinen otus, katsokaa vaikka tästä kuvasta!

Vinda frá Garðsá (kuva Ulla Leinonen)

Näin ollen tallilla on tällä hetkellä edelleen 7 kaviokasta, neljä tammaa ja kolme ruunaa. Yksi pieni prinsessa tosin puuttuu, eli Önön tytär Töttä, joka edelleen on kasvamassa Lempäälässä. Myöskään Töttiksen kanssa ei kiirettä pidetä – tyttö saa opetella erilaisten hevosten kanssa elelemistä ja koipiensa koordinointia vaihtelevassa tarhamaastossa ja monipuolisessa laumassa vielä toistaiseksi ja katsellaan sitten tuleeko se käymään kotona ennen ratsukoulutusta vai miten tehdään, mutta tämänkin kanssa – kaikki aikanaan. Ikävähän Tirlittania tietty on, mutta nuoren hevosen etu edellä mennään. Tötän kanssa käytiin muuten näyttelyssäkin Kiuruvedellä syyskuussa – kuvakavalkadi tästä Suuresta Päivästä löytyy KV:n Facebook-sivujen kuvagalleriasta. Näyttelyssä Outi esitti Tötän ja minä jännitin maha solmussa – ihan turhaan kylläkin, koska tammuli käyttäytyi ihan superjärkevästi. Ja toivomani viisikäyntihevonen sieltä ehkä on kehkeytymässä, koskapa Tötterö näytti muutaman askeleen passia harjoituksissa ennen näyttelyä, vaikka irtojuoksutuksessa varsinaisena näyttelypäivänä ei kyllä sitten vitosvaihdetta irronnut.

Maailman kaunein Tötterö <3

Passista puheenollen: kuluneen vuoden isoin asia itselleni (FEIF1-ohjaajaksi valmistumisen ja yrityksen SIHY-jäsentallistatuksen saamisen lisäksi) on ollut passin ratsastamisen aloittaminen. Önöhän on kyseistä askellajia auliisti tarjoillut ihan ensimmäisestä koeratsastuksesta alkaen vuonna miekka ja kypärä, mutta tähän asti en ole itse oikein tohtinyt hommaan ryhtyä. Tamman muut askellajit, henkinen stamina, kantokyky ja kunto ovat kuitenkin kehittyneet tässä vuosien varrella sen verran, että vitosen kokeileminen alkoi nyt tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta. Loppukesästä kävin (ilman hevosta) Pieksämäellä paikalliskerho Nattfarin passipäivässä ja siellä Jenni Mustoselta saadut opit ja neuvot vahvistivat fiilistä että voisi vihdoin olla aika. Syksystä asti ollaan nyt sitten harjoiteltu tekemään hallittuja siirtymisiä passiin ja siitä pois. Tärkeä punainen lanka on ollut istunnan eriyttäminen (laukka vs. passi), jotta touhu pysyisi Öölle mahdollisimman selkeänä. Tähän hyviä neuvoja on tullut mm. kurssikaveriltani ja kollegaltani JauJaun Kirsiltä. Tulevan vuoden tavoitteena onkin hioa siirtymisiä vielä täsmällisemmiksi ja varmemmiksi, vauhti kasvaa sitten aikanaan vielä jos on kasvaakseen. Toiveissa olisi päästä ensi vuoden aikana tietysti myös kurssittautumaan aiheen tiimoilta. Oma täyspitkä lumibaanakin aurattiin pellolle vastikään, mikä auttaa paljon harjoittelussa, kun ei tarvitse aina metsään asti lähteä hakemaan hyvää suoraa ja tasaista pohjaa.

Kaikista hauskinta tässä kaikessa on kuitenkin ollut kokea se, kuinka Önö nauttii passissa etenemisestä. Tuntuu että tamma on henkisesti parhaassa tasapainossa saadessaan juosta kovaa ja juuri tässä askellajissa eikä laukassa (joka sille on aina ollut ehkä se haastavin askellaji mentaalisesti). Ihan niinkuin se miettisi: ”huh, onneksi toi muija vihdoin tajusi että tätäkin voidaan mennä”!

Seuraavassa blogipostauksessa jännittäviä uutisia meidän talliympäristön uusista tuulista, nimittäin heinäruokinnan automatisaatiosta – stay tuned! Siihen asti: pitäkää hauskaa, ja muistakaa rakastaa ja ratsastaa islanninhevosianne!! <3

Paljastuksia kulissien takaa

Jep jep, kesähän tuli sitten äkkirytinällä toukokuun lumisateiden päätteeksi ja homma on levällään kun Jokisen eväät. Asiakasvarusteet on sentään vaihdettu kesäisempiin ja ihottumaloimet on jo käytössä niillä kahdella jotka niitä tarvii, ja ko. olennot onkin onneksi jo kesäkarvassa, toisin kuin suurin osa muista. Mittarissa on +24 niin mikäs sen mukavampaa kuin hevoseläimen oleilla epämääräisessä karvoituksessaan hellekelissä. Itse olisin mieluiten alasti mutta muutaman vaatekappaleen silti taas aamulla päälleni vedin. Taas tarvitaan mindfullnessia ihan tosissaan, jottei päättymätön ja koko ajan pitenevä työlista ala pistää sykettä turhankin korkealle. Hevosten päivittäinen perushyvinvointi ja asiakastoiminnan priima hoitaminen ovat tietenkin prioriteettilistalla aina ykkösenä, mutta sitten pitäisi piakkoin (mielellään tänään tai huomenna) myös tehdä: laitumien rakennus, yhden talvitarhan uudelleen langoitus, hevosten pesut ja talven loimien pesut (toinen painepesurilla, toinen käsipelillä, vaikka tekisi mieli hoitaa pesurilla molemmat), kaikkien pihattojen lisäkuivitus ja rapsutusmattojen uusiminen kaikkiin, vesiastiaansa retkien jälkeen kaatelevalle ponille joku sankoviritys ison pihattohallin seinään, polkupyörän kunnostus (koska jotain näille tallipihalla kertyville askelmäärille pitää tehdä), sekä pesarin kaivon tyhjennys (käsipelillä, nam). Lantalaremontti ja ilmastointikanavien puhdistuskin olisi kai tulossa tälle kesää, en mieti niitä nyt, ahdistun näistä muista ensin. 😀 Hevosten liikkumisesta sentään tuskin tarvitsee ottaa ressiä, koska kiitollisena voin todeta että ennakkovarauksia sesongille onneksi tippuu nyt jo mukavaan tahtiin. <3

Pelle-pojan kesämuotia

Ylläolevasta härdellistä johtuen ja edellisten kesien jälkeiset uupelot vahvasti mielessä tein tälle tulevalle kesälle yhden ison muutoksen, vaikka mietin sen oikeutusta edelleen joka päivä. Toivon silti että lopussa kiitos seisoo, eli että elokuun puolivälissä olisinkin vähän enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin tuohon aikaan vuodesta. Päätin siis alkaa nyt sesongilla tekemään 5-päiväistä viikkoa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä ettenkö olisi töissä 7 päivää viikossa, mutta asiakaspäivät pakataan nyt selkeästi viiteen päivään viikossa, ja lopun aikaa tehdään kaikkea sitä mitä niiden asiakaspäivien mahdollistaminen vaatii. Asiakaspäivinä minkään ”ylimääräisen” (määrittele ylimääräinen, kaikkihan on tärkeää) tekeminen on nimittäin about mahdotonta, koska vuorokaudessa on vain se 24 tuntia. Näin ollen uskon että uusi systeemi hyödyttää myös asiakkaita, joiden palvelemiseen aika- ja voimavarat nyt siis entistäkin paremmin suuntautuvat.

Rakkautta on.. joku jonka kanssa aina välillä jakaa tämä. Kiitos aviomieheni joka autat aina kun voit <3

Mitä esimerkiksi kahden maastoretken järjestäminen yhden työpäivän aikana sitten vaatii? Asiakkaalle palvelusta näkyvät tietenkin pihattohallissa valmiiksi varustettuna odottavat ponskit ja pukuhuoneessa ojennuksessa olevat kypärät ja muut lainavarusteet, nautiskelu ihanissa metsämaastoissa ja iloiset heippa-heit reissun jälkeen, josta onkin kiva suunnata takaisin Vuokattiin vaikkapa syömään hyvin tai loikoilemaan aurinkoiselle järvenrannalle. Mutta monesti minulta on myös kyselty mitä kaikkea muuta täällä tallilla tapahtuu, ja eiväthän nämä mitään liikesalaisuuksia ole, joten voin sen aivan hyvin paljastaakin! Alla siis kahden lähdön päivän aikataulurunko ihmeteltäväksenne, silvuplee!

klo 8-8:30 (viimeistään, yleensä aikaisemmin): ajo kotoa konehallille ja aamuruokinta eli heinien jako kahteen tarhaan, vesien ja heinäautomaatin tsekkaus, päiväheinien pakkaus, ihottumaloimien oikominen, ajo tallituvalle, ovet auki, ison hallin vedet

8:30-9:15 tallituvalla toimistohommaa eli pikatsekkaus viime hetken varausten/muutosten varalta, mahdollisten alaikäisten asiakkaiden huoltajien numerot talteen tallin puhelimeen (joka maastossa mukana) 

9:15-10:30 hevosten haku, hoito, varustaminen

10:30-11:00 asiakkaiden opastus ratsastusvarusteisiin ym., satulaan auttaminen

11-12 1h retki

12-12:30 jatkavien hevosten juotto, mahdollista hevosten vaihtoa (sis. purkua ja ihottumaloimien pukemista, kivennäisten antoa, tarhaanvientiä), jotain lounasta itselle jos ehtii (no Nutriletin nyt ainakin ehtii!)

12:30-13:00 asiakkaiden alkuopastus ym.

13-15 2h retki

15-15:45 purku: kamat pois, kuolainten pesu ja satuloiden pyyhkäisy, heijastinliivit järjestykseen, hikisten hevosten pesu, kivennäiset ja juotto, ruokinta-astioiden huuhtaisu, ihottumaloimiin pukeminen, hevoset tarhoihinsa

15:45-16:15 päiväruokinta ja iltaheinien pakkaus, purku loppuun hallilla (siivoukset ja jos jotain muuta jäänyt tekemättä) 

16:15-18:30  oma ruokailu, tuvan siivous, asiakasvarusteiden järjestely/desinfiointi/pesuun, meilit, soitot ja muut toimistohommat, seuraavan päivän aikataulu kasaan

18:30-20:30 lepoa ennen iltatallia 

20:30-21:00 iltaruokinta ja aamuheinien pakkaus, ison hallin vedet, seuraavan päivän rehut ja mash-vedet tarvittaessa valmiiksi, lukitseminen, kotiin

Virtaviivaistamisen paikkoja näissä ”prosesseissa” on vieläkin paljon, ja siitä olen kyllä tuskallisen tietoinen. Esimerkiksi kokonaan automaattiruokintaan siirtyminen (joka toivottavasti ensi talveksi tapahtuukin) tulisi muuttamaan päivittäistä rallia sekä omaa että hevosten hyvinvointia rutkasti parantavaksi, omiin askelmääriin on jo nyt onneksi saatu vähennystä erilaisten pikkukikkojen avustuksella. Tässä on isona apuna ollut käynnissä olevan Hevoset ja työ-hankkeen webinaareihin osallistuminen, joista saadulla tiedolla näkökulmaa omaan tekemiseen on saanut laajennettua. Yksinyrittäjä kun sokaistuu hommiensa järkevyyteen ja järjettömyyteen varsin helposti. Ja vaikka ylläoleva aikataulu voi näyttää hurjalta (ja sitä se tavallaan onkin, mutta kannattaa huomioida että tätä ei ole ihan seitsemää päivää viikossa), niin iloisena voin silti todeta että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja siksi me ollaankin hevosten kanssa edelleen tässä. 🙂 Innolla ja odottavaisin mielin siis kohti kesän turismisesonkia – toivotaan (ei-liian) lämpimiä kelejä ja vähäisiä paarmoja, terveyttä meille kaikille, ja paljon iloisia ihmisiä ja elämyksiä! <3

Luontoäidin nöyrät alamaiset

Se ois se aika vuodesta taas. Kelirikko. Valitettavasti vain tällä kertaa juuri sopivasti pääsiäissesongin kynnyksellä, joka nyt siis meidän osalta on peruttu. (Onneksi menneet hiihtolomat sujui kuitenkin säiden suhteen aika optimaalisesti!) Tänään Önön kanssa maastojen kuntoa tsekatessa tulin ajatelleeksi miten erilaista kaikki on kuin vaikka 10 vuotta sitten (enkä puhu nyt edes koronasta). Nykyinen hevosalan yrittäjän elämä eroaa niin radikaalisti entisestä kaupunkilaiselämästäni ihan jo aikakäsitykseltäänkin. Koska nykyäänhän mennään vahvasti syklisen, luonnonolojen määräämän vuosikellon mukaan, eli se mitä milloinkin tehdään (pystytään tekemään) riippuu hyvin paljolti sääoloista. Toisaalta se voi stressata jos sen antaa stressata, toisaalta se voi tuoda rauhaa mieleen jos uskaltaa luottavaisesti uida virran mukana: nyt tehdään näitä asioita tai sitten ei tehdä, tehdään sitten kun luontoäiti sanoo niin. Tänä keväänä päätinkin että nyt en ota kelirikkotauosta stressiä (varsinkin kun se tänä vuonna ei näytä kestävän montaa viikkoa). Yritän ainakin ajatella niin, koska tämähän nyt on vain mitä meille on eteen annettu, minkä sille pikku ihminen tai islanninhevonen mahtaa. Lisäksi rehellisyyden nimissä on sanottava että kelirikon aika tarkoittaa itse asiassa ainoaa pitempää ”lomaa” tälle sirkukselle koko vuoden aikana, joten kannattaako siitä stressata, vaikka tokihan sitä supermielellään olisi pääsiäisturistit vielä ottanut vastaan.

Havainnekuvaa tarhoista: yllä 24.3.2021, alla 30.3.2021..

Tarkennuskin on ehkä paikallaan, siis että lomahan tässä tapauksessa tarkoittaa vain taukoa asiakastoiminnasta, muuten hommat pyörii – vuoden kierron sanelemina – ihan normisti. 🙂 Aivan joka päivä en toki aamusta iltaan työpaikalla ole (vaikka monesti olen..), mutta päivittäisten ruokinta- ja hoitohommien lisäksi tarhojen siivouksia jo käynnistellään sulamisasteen mukaisesti, ja muutkin kevätpuuhat ovat työn alla hevosten varusteiden huollosta asiakasvarusteiden täydennystilauksiin. Ja ainahan sitä on myös monenlaista toimistotyötä (kehittämistä, tulevaisuuden suunnittelua, laskelmia jne.) eli kaikkea sitä mikä ei varsinaisesti asiakkaille näy.

Tukkajumala ruokailee.

Mitä se kelirikko sitten oikein tarkoittaa ja miksi silloin ei maastoissa voi ratsastaa? Tässä vuosien varrella olen huomannut, että käsite on hyvin outo monelle meillä käyvälle, ihan hevosihmisellekin. Ja äkkiseltäänhän sitä voisikin ajatella että kiva kait se on kun lumet sulaa, mutta jokainen joka on joskus kaatunut tai meinannut kaatua hevosen kanssa arvannee mistä tässä on kyse. Routakuopat eivät täällä tosin yleensä ole vaivana, vaan meidän tallin slangissa kelirikon aluksi katsotaan hetki, jolloin aurattujen reittien pinta alkaa sulaa päivisin ja yöpakkaset muuttavat sen peilijääksi ja/tai kun sulaminen etenee vauhdilla ja reittien polanne alkaa pettää hevosen hokkikengän alla. Jälkimmäinen voi tapahtua piankin sulamis/peilijäävaiheen jälkeen, kuten tänä keväänä kävi. Nyt ollaan juurikin tässä vaiheessa, jossa hevosen kompastumisvaara on suurin jään pettäessä kavion alla, mutta olen kuitenkin toiveikas tilanteen nopean paranemisen suhteen. Ainakin tämän päivän tsekkauksen perusteella lähireiteillä monessa paikkaa on jo hiekka näkyvissä – tai siis hiekkalieju, jonka kuivuminen on edellytys sille että retkiä voidaan taas jatkaa.

Koko kirjo: vasemmalla peilijää, oikealla ylhäällä pettävä polanne, etualalla lieju.

Vaan ei muuta kuin ilon kautta! Kenttä sulaa/kuivuu hyvää vauhtia, joten kohta pääsee jo hevosia läpiratsastamaan sekä sen jälkeen ottamaan jo edes kenttätuntilaisia vastaan. Ja hei hyvää kannattaa odottaa – meidän talviset upeasti auratut baanat ovat oma juttunsa, mutta niin on myös huumaava kangasmetsän tuoksu kun luonto heräilee tulevaan kesään. Ja sitähän pääsee haistelemaan ihan pian – jos ei nyt aivan ensi viikolla, niin kohta, kohta. Siihen asti, muistakaa nuuskutella eläinystäviänne, ja issikan tullessa vastaan rapsuttakaa muutama kilo irtonaista talvikarvaa kaverista irti, sitä tavaraa nimittäin riittää vielä moneksi viikkoa! 😀

Ready, set, go!

Terveiset täältä hiljaiselon keskeltä! Tässä on alkuvuodesta pakkaset paukkuneet siihen malliin, että ei voi kuin kiittää onneaan siitä että tämä aika on normaalistikin löysempää, koronoita tai ei. Kaikki ollaan kyllä tehty mitä on pystytty, mutta joitain reissuja on peruuntunut kokonaan ja monia 2h-retkiä jouduttu muuttamaan tunnin mittaisiksi lukemien ollessa sietämättömiä yhtään pitempään metsässä samoiluun. Mutta hiihtolomasesonkihan se alkaisi näillä näppäimillä, eli jännän äärellä ollaan varsinkin kahden tunnin maastoja ajatellen.. Ei auta kuin pitää mieli positiivisena ja kytätä säätiedotuksia sata kertaa päivässä. (Jos tuijotan oikein kovasti niin varmaan se ennuste muuttuu?) Ja onneksi asiakkaat yleensä ovat halukkaita lähtemään edes lyhyemmälle retkelle jos kelien kanssa oikein huonosti käy. <3 Mutta kuten Scarlett (Tuulen viemää) sanoi: ”en ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna”. Hiton hyvä neuvo moneenkin stressaavaan tilanteeseen.

Upeitakin kelejä on ollut!

Paljon on hyvääkin ollut tässä alkuvuodessa. Korka-tamma toipui kuin toipuikin jalkaongelmistaan ja on tehnyt jo töitä täyttä häkää (aloittelijoiden kanssa hyyyyvin hitaasti, kokeneiden kanssa, noh, toisinaan vähän riehakkaammin..). Myös muut hepat ovat toistaiseksi terveitä ja pakkasten vaikutuksesta myös osa heistä aika iloluontoisia varsinkin laukkapätkillä.. Uudet kauniit esitteet by ARR Designs tulivat painosta, samoin hienot heijastinliivit KV:n omalla logolla. Desinfiointiaineet, käsidesit ja maskivarastot on täydennetty, satulansovittaja kävi eilen ja työtekijät on myöskin parahiksi paukuteltu uuteen kenkään, joten voisi siis sanoa että valmiina ja lähtökuopissa ollaan!

Toiveissahan olisi tietenkin taas mahdollisimman paljon kilometrejä kolmeen viikkoon. Önön kanssa ollaan osallistuttu viime elokuusta alkaen FEIFin ”Returning to Herning”-virtuaaliratsastushaasteeseen, jossa siis kerätään kilsoja ”matkatakseen ratsain” Tanskan Herningiin islanninhevosten MM-kisoihin (jotka pidetään siellä elokuussa 2021). Meidän matka omalta tallilta Tanskaan vaatisi kaikkiaan huimat 1990 km ja eihän me tuohon päästä pikku töppöjalkatamman kanssa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan! Haaste on sikäli ammatillisestikin mielenkiintoinen, että sen kautta tulee selvitettyä tarkkaan miten paljon poni oikeasti liikkuu. Olen ottanut kilsat ylös kenttähommistakin. Ja paljon se todellakin liikkuu (muutama meidän asiakashevonen tosin vielä enemmän). Toki suurin osa liikunnasta ei ole mitään korkean sykkeen treeniä, mutta tasaista kestävyyskuntoilua on sitäkin enemmän.

Kova olisi palo tietenkin myös kursseille, tapahtumiin, kisoihin tai elämysmatkailemaan jonnekin muualle jonkun opetukseen.. Mutta maltetaan nyt vielä. Silti, innolla kohti hiihtolomia ja kevättä, sydän täynnä rakkautta maailman parhaaseen hevosrotuun, islanninhevoseen!

Pelottaako sinua koskaan?

Tämä aikoinaan asiakkaan esittämä ratsastukseen liittyvä kysymys pyöri mielessäni pitkin mennyttä kesää. On nimittäin aika hyvä kysymys. Aloitetaan ratsastuksesta: ei pelota ainakaan omien hevosten kanssa eikä ainakaan enää nykyään. Muutamia jäätävän tiukkoja tilanteita on joskus ollut, mm. entisen puoliveriseni Larin kanssa ja issikoista Önön ja Pellen (liittyen säikkymisiin ja ryöstämisiin), mutta kaikki ne ovat jännä kyllä lujittaneet suhdetta ja luottamusta ko. hevoseen (koska näistäkin selvittiin). Vieraiden hevosten kanssa onkin sitten eri homma, ja järkyttävän harvoinhan tässä vieraisiin pääsee, mutta varmasti pelottaisi jos joku paha paikka uppo-oudon hepan kanssa eteen tulisi. Mistä päästäänkin siihen mitä oikeasti pelkään, eli terveyden menettämistä. Oman, puolison, omien hevosten. Ja se pelko onkin sitten melkoinen mörkö. 

Heinäkuussa satutin itseni tallituvalla ja olin työkyvytön muutaman viikon ajan. (Sanomattakin selvää että tein kyllä silti töitä koko ajan.) Tämä menee sarjaan ”freak accidents by Olga” ja on sarjassaan jo kolmas. Eka oli eräs kohtaaminen juomalasin kanssa aamupalalla vuosia sitten, toinen ns. lumilinko incident, josta tässä blogissakin kirjoitin. Nyt pudotin toimistolla läppärin käsistäni kulma edellä oikean jalkapöytäni päälle, tarkemmin sanottuna isovarpaalle juuri siihen kohtaan mistä kynsi alkaa. Sairaalareissuhan siitä tuli ja mokomaa on näytelty lääkärille tuon jälkeen tähän mennessä jo kolmeen otteeseen. Nyt kynnetön pottu ei enää juuri haittaa elämistä, mutta tapaturman aikoihin olin pitkään käytännössä yksijalkainen. Onneksi pari ystävää tuli hätiin, kuten myös väsymätön apurini eli puolisoni, koska muutoin olisi kertakaikkiaan ollut pistettävä firma kiinni. Muut hakivat hevosia, auttoivat varustamisessa, purkamisessa, tarhoihin viemisessä ja ruokinnoissa, minä ratsastin ja vedin reissuja itku silmässä. Tulipa ainakin taas päivitettyä tallin SOS-lista ajan tasalle (eli se paperi jossa seikkaperäisesti kerrotaan mitä pitää tehdä, miten ja milloinkin, mikäli joskus käy niin että itse makaan taju kankaalla Kainuun keskussairaalassa). 

Pieni potilas.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä, sillä noin viikko omasta haaveristani sairastui Önö hengenvaarallisesti ja jälleen oli sairaalakeikka edessä. Se kauhu mitä noina päivinä tunsin on edelleen sanoinkuvaamaton. Selittämättömäksi jääneen ähkyn (”mahdollinen suolistotulehdus”) jälkeen oikeastaan koko loppukesä meni jonkinlaisessa sumussa, jokainen aamu töihin mennessä pelon vallassa: mitä siellä on tänään edessä, miten jatkan eteenpäin jos juuri tämä hevonen lähtee? Mutta Önö selvisi ja vaikka sairaus teki ison loven jo kivasti rakentumassa olleeseen peruskuntoon, niin poni on taas oma iloinen itsensä ja kondista on tässä kasvateltu (ja kertyneitä laidun/saikkukiloja koitettu karistaa..)  jo hyvän aikaa. 

Tinakenkäni on 
sulaa laavaa! 

Outikin käväisi kurssia pitämässä elokuun lopulla, ja silloin jo suoritettiin tehtäviä melko lailla omalla tasollamme. (Kurssin jälkeen muuten vaihdettiin Outin kehotuksesta takasiin urakengät ja uskomatonta miten positiivisesti se vaikutti ponnistukseen/liikkeen laatuun!) 

Myös eläinlääkärimme Hanna kävi jokunen viikko sitten tekemässä kaikille hammashoidot ja sen verran sanomista löytyi Ömppä-rouvan suusta, että nuo hammasongelmat voisivat ehkä olla yksi ähkyyn vaikuttanut tekijä? Hoitorutiineihin on nyt joka tapauksessa esitelty uusi asia eli suunhuuhdonta: suihkuttelen Motonetin painepumppuruiskulla desinfioivaa ”hevosten suuvettä” Önskiksen hammaskalustoon aina kun ehdin, ja ihme kyllä Öö on suhtautunut operaatioon ihailtavalla tyyneydellä! 

Keskittyneenä kurssilla..

Tätä kirjoitellessa tuntuu kuin päivä ei tänään nousisi lainkaan, sää on sumuinen ja pimeä, sadettakin kai koittaa kehitellä. Hevoset viettävät lepopäivää ja pian on lähdettävä päiväruokinnalle polttiaisten syötäväksi. Pakkasöistä ei siis tietoakaan, se kirottu virus kurkkii edelleen joka nurkalla, ja yksi asiakashevosista (Korka) on tuntemattoman pituisella sairaslomalla. Toipuuko se enää? Onko loppuelämä yhtä koronaa? Olenko terve vielä huomennakin? Tuleeko talvi ollenkaan vai onko edessä puolen vuoden marraskuu mahdottomine ratsastuskeleineen?

On paljon asioita joihin voi vaikuttaa itse, mutta vielä enemmän niitä, joille itse ei voi mitään. Todellisuus on sitä mitä se on ja onnellisuus ehkä riippuu eniten siitä miten todellisuuteen suhtautuu – uiko jatkuvasti vastavirtaan vai antautuuko virran vietäväksi silloin kun se on liian vahva. Yhtä erityistä keinoa olen nyt yrittänyt käyttää pelkojen karkottamiseen, kutsutaan sitä vaikka hyväksynnäksi. Ei ole helppoa, mutta onnistuessaan helpottavaa. Toinen hyvä keino on kiitollisuus, eli hyvien asioiden aktiivinen etsiminen ja niiden muistaminen. Itse koitan muistaa olla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä kahdeksan meistä (eli minä, mies ja yhtä vaille kaikki hevoset) on melko hyvässä kunnossa, syyslomat lähestyvät ja asiakkaat ottavat yhteyttä. Kiitollinen rinnalla kulkijoista ja suuresta rakkaudesta vierelläni. Ehkei siis pitäisikään kysyä ”pelottaako sinua koskaan” vaan ”mitä pelättävää sinulla on kun niin moni asia on niin hyvin”?

Varoitus! Tämä blogikirjoitus ei käsittele k*ronaa!

Huhhuh en paremmin sano. Tästä keväästä tuli sitten (meille kaikille!) aika erilainen kuin mitä alunperin suunniteltiin. En ihan tarkoituksella edes mainitse sitä k-kirjaimella alkavaa sanaa, siitä saa kaikki lukea ja sitä murehtia ihan tarpeeksi muutenkin, mutta kerrottakoon sen sijaan, että keliolosuhteet eivät todella ole suosineet ulkona tapahtuvaa ratsastusreippailua tänä kevättalvena.. Outin kurssi tammikuulla peruuntui kentän kunnon takia, kuten myös monet omat tunninpitoni kauden aikana, ja kirsikkana kakun päälle saatiin vielä kaikkien aikojen pisin kelirikkoaika maastoihin. Voin luvata että kun kohta (ensi viikolla, jos hyvin käy) taas vihdoin metsäreiteille päästään, niin voipi olla aika virkeää kaviokasta alla ekoilla kerroilla. Tosin ensi viikolla ryöpsähtänevät myös ekat öttiäiset tonteille, joten kesäihottumakauden alku voi ekseemayksilöiltä pahimmat virrat kyllä viedä ihan itsekseen..

Tätä ei tule ikävä.

Kesää ja laitumia odotan hiukan pelonsekaisin tunnelmin: koko porukan laihdutusprojekti on talven aikana saatu tosi hyvään vauhtiin, joten saa nähdä miten nyt käy, eli onnistunko rajoittamaan laidunnusta riittävissä määrin. Laiharista puheenollen ihana ystävämme heinäautomaattihan ei ole enää käytössä – tai ei ole toistaiseksi, kesällä luultavasti taas on, kun kaksi tyyppiä jää oleilemaan myös kesäksi pelkästään hiekkatarhaan.

Oli meillä hienojakin kelejä 🙂

Tässähän kävi nimittäin niin, että Timantti päätti vuodenvaihteessa ettei automaatille pääse enää kukaan muu kuin hän, ja laumansa muut jäsenet eli Korka ja Pelle senkun tappelivat, jonka seurauksena troikan elämä alkoi olla aivan kaaoksessa. Yritettiin aikamme vaikka mitä, mm. väliaitoja automaatille jottei ruunanpiru pääse kääntymään laatikon myötäisesti sivuttain ja blokkaamaan muita, mutta ei: tämän kisan voitti mister Demantur fra Urholin. Eli olen nyt siis uudenvuodenaatosta asti jakanut kaikkiin kolmeen tarhaan käsipelillä heinät. Mikäs siinä, hyötyliikuntaa emännälle, ja jos se kerran on kivempi saada harvemmin kuin 6 kertaa vuorokaudessa ne heinät niin saamansa pitää.

Bikinikuntoon 2020.

Mutta joo joo, valitusta maailmaan mahtuu. Mietitäänpäs sen sijaan mitä kaikkea hyvää tänä keväänä on ollut, ja mitä positiivistakin näistä ylläolevista vaikeuksista on koitunut! Ensinnäkin Töttä ja Önö, tietysti. Töttis pääsi tammikuussa turvallisesti perille Outin luo Lempäälään (oli muuten elämäni jännittävin traikkureissu..) ja samalla pakoon Riekin liukkaita kelejä, jotka kengättömälle pikkuvarsalle olisivat voineet olla melko vaaralliset. Tytteli sopeutui uuteen hoitopaikkaansa alta aikayksikön ja myös Önö yllätti chilliydellään: ekan viikon oli rouva hiukan tolaltaan, mutta rauhoittui pian ja maidontuotantokin tyrehtyi ihan aikataulussaan. Ja jahka sitten pääsin aloittamaan tamman ratsastuksen kunnolla tein riemukkaan huomion: liikeradat olivat parantuneet mammiksen aikana huomattavasti! Lanneselkä on nyt reilusti liikkuvampi ja oikeasti uskon että en olisi tätä hevosta ratsastamalla tai hierottamalla tai mitä vaan tekemällä saanut tähän pisteeseen, vaan kyllä iso osansa oli tiineydellä, synnytyksellä ja kunnon lomailulla. Eli mitä tästä opimme: jos mikään muu ei auta, niin hoida tammahevosesi orin luo. 😀

Ja mitä säiden aiheuttamiin hankaluuksiin tulee, niin onpahan ainakin joutunut käyttämään mielikuvitusta sen suhteen miten hevosille liikuntaa tarjota. On toki ollut päiviä ja aikoja jolloin kaikenlainen liikutus on ollut käytännössä mahdotonta (paitsi Önölle, joka mahtuu treenaamaan pahan paikan tullen vaikka meidän pihattohallissa), mutta onneksi sentään kenttä saatiin melko aikaisessa vaiheessa hiekalle. (Operaatio vaati mm. ystävieni kiinteistönhuoltofirman omistaman ”jäänjyrsintäkoneen” roudaamista paikan päälle.) Näin ollen voin rehellisesti sanoa, että tänä keväänä – sen yhden jutun aiheuttaman asiakaskadon seurauksena.. – olen ratsastanut kaikkia hevosiani enemmän kuin ehkä ikinä. Vaikka yleensä olen aika analyyttinen ja tekninen ratsastaja, niin nyt on panostettu nimenomaan fiilikseen: olen tunnustellut hevosen liikettä ilman kiirettä, kokeillut uusia asioita, ja ennen kaikkea nauttinut siitä, miten mielettömän erilaisia nämä kaikki seitsemän ovat toisistaan, ja miten ihastuttavia persoonia ihan joka ainoa (paitsi tammat tiettyinä keväisinä päivinä).

Eka ilta ilman äitiä
(samanikäinen frendi ei näy kuvassa).

Täältä tähän ja tarhoihin paskanmättöön hops! Pysykää terveenä ja muistakaa ulkoilla (turva- ja turpavälit huomioiden) – tekee muutes hyvää mielelle ja sydämelle! <3

Vuodenvaihteen pikakatsaus

Hepskukkuu. Sen verran haipakkaa on joulusesongilla pidellyt (ja pitelee), että parempi pistää jo nyt ylös tämän vuoden mietteet ennen uuden vuosikymmenen alkamista! Ensi viikolla päästään kuitenkin sitten stressaamaan ihan kunnolla ilotulituksia varsan + Kunkun (joka tuli Islannista vasta tänä kesänä) suhteen, että siinä ei paljoa varmaan blogeja kirjoitella.. Uuden vuoden aatto meillä siis sujuu jo ties kuinka monennetta vuotta perinteisissä merkeissä tallilla. Onneksi pihapiirissä on kota josta käsin hevosia on mahdollista helposti tarkkailla  (ja pomppailla ulos kodalta rauhoittelemaan..) ja mikäli kaikki menisi taas hyvin, nauttia munatoti tai kaksi sekä tietenkin syödä hyvin. 🙂

Mutta niin, mitä jäi käteen männä vuodesta? No jotain elämää suurempaa tietenkin, eli Önön täydellinen luomus Töttä, Töttis, Tirlittan. Neidosta onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä sellainen tättähäärä, että sekä minä että taatusti myös Önskä odotetaan lähestyvää vieroitusta jo innolla. Töttä lähtee siis Outin luo Tampereelle tammikuun puolivälissä itsenäistymään, ja tärkeintä koko prosessissa (sen lisäksi että itselläni loppuu taidot varsanopetuksessa..) on se että tytsylle on Säijässä luvassa ikäistänsä seuraa. Rupiaa se lapsenpyöreyskin häviämään toivottavasti kun on vihdoin juoksentelukaveri. 🙂

Pieni ihme
(kuva Hanna Sirviö).

Kiloista puheenollen: kaikki tallin hevosethan siirtyivät säännöstellylle heinälle lopullisesti tänä vuonna laidunkauden päätteeksi ja tulokset alkavat jo näkymään. Pahin tankkeri eli Timantti-kohta-seittemän-vee on parin kaverinsa kanssa nykyisin heinäautomaattitarhassa (2-3 hevosen pihattoautomaatti on tilattu Outilta, ja se on ensimmäinen laatuaan maailmassa prototyypin jälkeen), jonka ansiosta teinihevoinen on pudottanut uskomattomasti jo vähintään 20 kg. Tämä kuulostaa ehkä jonkun korvaan isolta pudotukselta mutta se ei sitä ole, koska vielä on noin 50 kg pudotettavaa jäljellä. Tehokas on vehje kuitenkin, siitä ei pääse mihinkään. Muita ruokitaan tarhoihin perinteiseen tyyliin ihan käsipelillä ja varovaisesti sanoisin että jopa Önskiksen raskauskilot (okei, laidunkilot) alkavat pikkuhiljaa nyt vajumaan. Opettelua tässä on ollut itsellenikin paljon – ruokinta-ajat suunnitteluttavat päiväaikataulujen suhteen jonkin verran, mutta ehdoton plussapuoli on helpotus siitä tiedosta, että hevosten lihominen/laihtuminen ja siihen liittyvät terveysasiat ovat nyt pitkälti omissa käsissäni.

Hyvästi, Punainen Paroni
(Kuva: Ulla Leinonen).

Entäs lauma? Hevosporukkahan muuttui tänä vuonna Tötän syntymän lisäksi myös muilla tavoin. Ihana 15-vuotias ruuna Kóngur, eli vaatimattomasti Kuningas, saapui meille heti Töttiksen synnyttyä ja on osoittautunut aivan napakympiksi. Vähän Kunkun tulon jälkeen Alvari 26 v. muutti eläkekotiin Paltamoon, jossa ystäväni Niina hoivaa tätä pirteää mutta äärilempeää ruunaa kuin omaa tammaansa, joka myöskin eleli ennen meillä, ja nyt siis kaverukset jakavat yhteiset tilukset ja ihmiset uudessa kodissaan. Olen niin kiitollinen siitä miten Alvan loppuelämä järjestyi, parhaalla mahdollisella tavalla. Toki suruakin tähän vuoteen taas mahtui, kuten tavallista elämässä on. Joulukauden kynnyksellä jätti meidät Taakka-tamman tarhakaveri ja tallin viimeinen yksityishevonen äkillisen ja rajun sairastumisen seurauksena. Rauđurin lähtö tuntui alkuun kuin yhden aikakauden lopulta, sillä kyseessä oli yhden rakkaimmista ystävistäni oma hevonen. Yhteistä taivalta tämä parivaljakko oli taittanut 10 vuotta, ja tuona kauheana päivänä päällimmäinen tunne oli tuskainen olo siitä, miten hirvittävän liian aikaisin se taival tuli loppuunsa. Muutaman omani olen jo viimeiselle matkalleen saatellut, mutta tämä oli heittämällä raskain luopuminen lyhyellä urallani ihan nimenomaan liittyen siihen kenen hevonen oli kyseessä ja mitä kaikkea olemme yhdessä ehtineet kokea. Mutta elämä jatkuu ja se kannattelee, kuten niin monesti olen saanut huomata, ja todelliset ystävät eivät häviä koskaan – niinpä Rauđur elää päivittäin meidän muistoissamme, ja Teikku on edelleen mukana tallin ja minun elämässä, mikä onkin se kolmas suurin kiitollisuuden aihe tälle vuodelle Tötän syntymän ja Alvan uuden kodin löytymisen lisäksi.

Niinpä toiveikkaana ja tulevaisuuteen uskoen suunnataan taas ensi vuoteenkin. Heti tammikuussa on luvassa Outin kurssia, kenttätunnit jatkuvat sesongin jälkeen ja peukut pystyyn että irtotuntien systeemikin alkaisi vakkarien lisäksi ottamaan tulta alleen. Maastot pyörivät kuten ennenkin ja hieno yhteistyö ratsastusseuran kanssa kurssien, issikkakerhojen, kisojen ja tapahtumien tiimoilta toivottavasti jatkuu. Ja eipä enää montaakaan viikkoa kun Önskis palaa takaisin töihin – alkuun tietenkin rauhallisempien reissujen vetohevosena kuntoaan kohotellen, mutta ajan myötä with full force. Voi että, melkein en malta odottaa. <3

Mare No. 1.

Erikoiseläimen paluu

Terveiset lällingistä! Tai siis maastojen kunnon suhteen ei (vielä, ennen jäätymistä) ole mitään valittamista, eli tervetuloa ratsaille vaan, mutta meidän nk. hiekkatarha onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Että välillä ois kiva jos joku päivä ei vaikka sataisi.

Muutoin kaikki on Riekinrannalla melko hyvin mallillaan. Syyslomasesonkia lopetellaan, asiakkaita on onneksi riittänyt ihan mukavasti ja vetohevosen tehtävissä on yllättäen kunnostautunut epätodennäköisin hevonen ikinä eli Timantti. Kesän saikkuilujen jälkeen Timsu siis opettelee ratsuna oloa uudelleen vain minun kanssani, mutta vielä sekin asiakashommiin joku päivä pääsee. Ja Önö ja Töttä voivat hyvin ja paksusti, eikä muidenkaan lihavuuskunto ole alakanttiin. Niinpä laidunkauden loputtua teinkin ratkaisun että nyt ahtaminen seis ja siirsin ihan kaikki säännöstellylle ruokinnalle for good. Timantti on pudottanut ehkä 10 kg (vielä 70 kg jäljellä..) ja muidenkin kanssa projekti ”pötikät bikinikuntoon 2020” on lähtenyt mukavasti käyntiin.

Entäs Töttä sitten? No hän on nyt vähän päälle 4 kk ikäinen ja jo varsin itsenäinen pikkuneiti. Tai siis ei nyt enää niin kauhean ”pikku” – vahva ja iso varsa se on, ja toivon todella että kokonsa suhteen tulisikin lopulta isäänsä. Töttis elelee nykyisin pienessä neljän hevosen laumassa äitinsä sekä ”kummisetiensä” Orrin ja Kunkun kanssa. Orri-pomo on opettanut hienosti varsalle mitä tarkoittaa laumahierarkia ja porukan keskinäinen järjestys on varsin selkeä sekä 99% ajasta myös varsin sopuisa. Traileriin lastausharjoitukset meillä jäivät kesän turismisesongin kiireiden vuoksi vähän turhan myöhäiseen eli vasta tälle syksylle, joten se on nyt ensimmäinen asia joka varsan kanssa on osoittautunut hankalaksi. Neitoa ei nimittäin haittaa yhtään että äiti menee koppiin, senkus menee, itse hän jäisi ihan tyytyväisenä hengailemaan ulkopuolelle. 

Töttä ”auttaa”.

Ja sitten se kaikista paras asia tällä hetkellä: aloitin vihdoin Önön ratsastuksen. 🙂 Syyskuun alussa kävin jo kyllä ekaa kertaa selässä mammiksen jälkeen (ihan vain käyntiä pihatossa Tötän esittäessä show-tölttiä ympärillä) ja sen jälkeen olen ratsastanut tarhan vieressä vanhalla laidunpohjalla sekä talutellut/juoksutellut kentällä varsan näköpiirissä. Tänään aloitettiin kuitenkin jo erossaoloharjoitukset ihan kunnolla – ja ilman mitään ongelmia. Ihan turhaan olin siis tätä(kin) stressannut! Varsa viihtyi setämiesten kanssa ja Önö työskenteli hyvällä sykkeellä selkeästi innoissaan tästä vaihtelusta jo pitkään kestäneeseen vauva-arkeen. 

Lokakuun alku.

Ja itkuhan se oli tulla silmään ensiaskeleilla – miten se voi olla noin ihana? Tälläinenko se on aina ollut? Ja varmasti on Önö joskus tuntunut paljon paremmaltakin, mutta mikään ei voinut olla tänään hienompaa kuin se puolituntinen siinä kentällä. Hetki on koittanut, minä ja Erikoiseläin yhdessä jälleen. <3

Erikoiseläin tänään <3

Mitä onni on?

Töttä, pieni Töttä, olet suurinta mitä voi olla! Launtaina 15.6. hieman jälkeen aamuseitsemän synnytti rakas Önskäni meille kuvankauniin, terveen ja terhakkaan tammavarsan eikä elämä enää ollut kuten ennen. Mutta palataanpas vähän taaksepäin, kun en tässä kiireisimmän turismisesongin tiimellyksessä ole aikoihin blogia ehtinyt kirjoittamaan. 🙂

I present you: Dóttir fra Riekki! 
(e. Rönd frá Skiđbakka III, 
i. Sæþor frá Sæfelli)

Kesäkuun alkupuoli meni siis muiden töiden ohella Önön tissivarustuksen kasvua kyttäillessä. Stressasin missaavani synnytyksen merkit ja että joku aamu laitumella olisi yllärikatastrofi vastassa, mutta ihan turhaan: perjantai-iltana 14.6. Önöltä tuli jo maitoa, takaosan lihakset olivat hiukan löystyneet ja tammalla oli muutenkin se ilme että kyllä, alkas olla aika, joten ei pelkoa missaamisesta! Ilmoitin kotiin että jään nyt toistaiseksi tallille ja otin Önskän vielä isoon koko lauman pihattohalliin käymään omalta laitumeltaan (jonne sen olin siirtänyt jo jokunen aika sitten) lämmön mittausta varten. Önppispä ei vaan oikein mielellään lähtenyt sieltä takaisin laitumelle, joten taas oli emännällä kuuma linja tukihenkilöön (eli Outiin Tampereella) auki, lopputulemana se että kannattaa uskoa tammaa ja mitä se sanoo. Turvasin sitten pihattohallin niin ettei sinne muut pääse häiritsemään, jätin Öön sinne oleilemaan ja kuulostelemaan vatsansa liikkeitä pienen heinäkasan äärelle ja lähdin itse tallituvalle yrittämään nukkumista. Tunnin, puolentoista välein kävin sitten frouvaa yöllä katsomassa ja vihdoin puoli viiden aikaan näytti siltä että seuraavan kerran kun halliin tulen on varmasti varsa jo maailmassa. Vaan eipä ollut: kuuden aikaan aamulla vastassa oli vain pirteä tammuli joka vaati pääsyä takaisin laitumelle. Ärsytti hitoikseen, koska olin kuvitellut lähteväni sunnuntaina hakemaan uutta hevosta Tampereelta, mutta nythän näytti siltä että reissu peruuntuu, taitaapi varsa tulla vasta seuraavana iltana tai yönä.. Tamma laitsalle ja emäntä takaisin nukkumaan siis. Ennen kahdeksaa ylös, aamupalaleipä suuhun, verhot auki – ja laitsalla näkyy jokin pieni hahmo ja kaikki ympäröivissä tarhoissa ja laitumilla olevat hevoset kerääntyneinä aitojen äärelle tuon näyn ympärille. Eipä ole ehkä ikinä tullut meikäläiselle niin kiire, leipä tippui kuulkaa aika äkkiä suusta! 😀 

Terkut synnäriltä!

a siellä laitumella äitinsä vierellä, vielä hoipertelevana mutta jo pystyssä, maailman ihmeellisin olento. Ja ihan sen näköinen kuin olin joskus talvella nähnyt unessa. Ja tammavarsa. Eli sieltä se todellakin saapui, meidän oma Dóttir fra Riekki. Sekavuusasteeni tuona syntymäpäivän aamuna oli kyllä lähellä sataa prosenttia kun aloin ilmoittelemaan lähipiirille tulokkaasta ja järjestelemään samalla päivän töitä uudelleen. Suurista suurin kiitos Teikulle ja Jennalle kun tulivat hätiin, koska minusta ei todella olisi ollut asiakasreissun vetäjäksi!! Varsinkin kun piti vielä muutama tunti tarkkailla jälkeisten tulemista sekä sitä että alkaahan varsa varmasti imeä maitoa.. Kaikki näytti kuitenkin menevän kuin oppikirjassa, joten päivällä uskalsin jo mennä kotiin nukkumaan palatakseni taas uudelleen tallille onnesta sykkyrällä. Ja tulevat päivät menivätkin sitten melkoisessa varsahuumassa. 🙂 Tuon ensimmäisen viikon tiistaina tosin huomasin Önön hiukan erittävän jotakin – ja vaikka tamma näyttikin voivan hyvin päädyttiin eläinlääkärin kanssa kahtena peräkkäisenä päivänä tekemään kohtuhuuhtelut varmuuden vuoksi. Lisäksi Önö sai lääkekuurin. Olihan tuo melkoinen operaatio (varsinkin parin päivän ikäisen jumittelevan varsan saaminen emänsä kanssa pihattohalliin ja pesukarsinaan…) mutta tietenkin oli tärkeä varmistaa ettei mitään jälkeisistä ollut jäänyt kohtuun. Loppu hyvin kaikki hyvin eli ongelmia ei sitten onneksi päässyt edes ilmaantumaan.

Nyt Töttä on kohta kuukauden ikäinen, hyvin sosiaalinen, rohkea ja lempeä pikkutamma, aivan kuten äitinsäkin. Neljä askellajiakin on jo nähty, ja vau mikä töltti!! <3 Tämän postauksen kuvakavalkadiin keräsin (jo erittäin paljon kuvatun) Töttä-tyttelin ensimmäisen kuukauden merkkihetkiä, enjoy! 🙂

Äippä syö, Töttä kummeksuu.
Uni on tärkeää.
Ekoja talutusharjoituksia.
Tokaa kertaa pihatossa, ikää 5 vrk.
Töttiksen eka #issie!.
Äippä kynsihuollossa, Töttä baarissa.
Nykyisin pitää olla jo ihan oma vati!

Kainuun Vaellustalli Oy
Riekinrannantie 6 B,
88600 Sotkamo

Copyright © 2020 Kainuun Vaellustalli- All Rights Reserved. Layout by ARRdesigns.